Kevät ja alkukesä ovat edenneet salamannopeasti ja nyt edessämme on jo heinäkuu. Blogin puolella on ollut valitettavasti hiljaista. Uusi päivätyö ja väitöskirjan kielentarkastusprosessit ovat kuluttaneet energiavarastoja. Haluan silti kirjoittaa pari blogikirjoitusta, ennen kuin pidän kesätauon. Tämä sekä seuraava kirjoitus ovat olleet suunnittelun alla jo pitkään ja sunnuntai iltana jalkapallon äärellä tuli hetki kirjoittamiselle.
Toukokuussa kävin kahdessa tilaisuudessa, joista jäi paljon mietteitä. Ensimmäinen oli heti vapun jälkeen Joensuussa, jossa järjestettiin Luetaan lapselle varhaiskasvatuksen seminaari. Koska olen tutkimuksessani perusteellisesti perehtynyt perusopetuksen opetussuunnitelmaan, sain pyynnön tutkailla varhaiskasvatussuunnitelmaa (VASU) monilukutaidon ja lukemaan innostamisen näkökulmasta. En toki ehtinyt perusteellista tutukimusanalyysiä tehdä, mutta poimin tekstistä asioita, joita liitän mm. helposti kirjaston kanssa tehdyksi yhteistyöksi. Samassa tilaisuudessa tutkija Sara Sintonen kertoi MOI-ohjelmasta, monilukutaitoa opitaan ilolla. Suosittelen lämpimästi tutustumista MOI-kehittämisohjelman sivuihin.
Varhaiskasvatussuunnitelmassa on lukemisen suhteen vahva monilukutaidon painotus. Lukeminen on oppimista erilaisten tarinoiden maailmaan. Tarinoihin tutustutaan sanallisten tarinoiden kautta, leikin, näytelmän, liikkeen ja äänen kautta, myös itse tarinaa luoden. Puhtaasti lukeminen pitää kaivaa VASUsta juuri ajatuksena monilukutaidosta ja lukemisen ilmentymisenä nimenomaan voimakkaan kokonaisvaltaisesti. Laaja-alaiset oppimisalueet löytyvät vähän muunneltuna myös VASUn teksteistä ja näin ollen koko ajatus oppimisesta aina lukioon asti on jatkumoa jo varhaiskasvatuksesta. Samat aihealueet toistuvat erilaisin sovelletuin sisällöin joka kouluasteella. Yhteistyön muotoja kirjaston kanssa on lukemattomia, mutta ne pitää sieltä löytää yhdessä pohtimalla, myös sisäistämällä ajatus lukemisesta kokonaisvaltaisena toimintana.
Toinen tapahtuma, jonka sisältö herätti pitkäksi aikaa pohdintaa oli Lukemisen tasa-arvon seminaari Helsingissä, jonka Suomen kirjastoseura järjesti. Erityisesti ajatuksia ravisteli paneelikeskustelu, jossa yksi osallistujista oli Aleksis Salusjärvi, joka oli myös mukana hankkeessa Sanat haltuun. Tästä hankkeesta taas kuultiin iltapäivällä Ritva Hyttisen esitelmässä Näkymättömät -hankkeesta. Kummastakin hankkeesta on paljon aineistoa verkossa. Päällimmäiseksi itselleni jäi ajatus, että elämmekö me kirjastossa eräänlaisessa kuplassa?
Kävi nimittäin selväksi, että mikäli esim. nuorella ei ole vahvoja lukutaitoja (monikossa siksi että on monia lukutaitoja), kirjasto ympäristönä suorastaan alleviivaa taitojen puutetta ja heikkoutta seinästä seinään ulottuvalla kirjamerellä. Kuitenkin yleisesti alalla koemme kirjaston olevan ns. matalan kynnyksen paikka, kaikille avoin mahdollisuuksien maa. Näinhän toki onkin, mutta jos nuori ajattelee, että ’kirjastolla ei ole minulle mitään annettavaa’ tai että ’en ole edes ajatellut, että voisin mennä kirjastoon’, on sitä hetkittäin vaikea ymmärtää.
Tammikuussa, kun pidin esitelmän Educa-messuilla, esityksen jälkeen eräs kirjastonhoitaja tuli luokseni ja sanoi, että ’en ole koskaan edes ajatellut, että opettaja voisi olla kirjaston ei-käyttäjä’. Kirjastojen on aina ollut hankalin tavoittaa juuri ei-käyttäjiä. Meidän pitää pyrkiä ymmärtämään, miksi ei-käyttäjä ei koe kirjastoa omaksi paikakseen. Tarpeiden kautta lähtevää suunnittelua ja sen ymmärtämistä, miksi kirjastolla ei ole jollekin asiakasryhmälle annettavaa voimme alkaa ymmärtämään tätä ilmiötä. Sekä Sanat haltuun että Näkymättömät toivat asian esille erittäin mallikkaasti ja näiden vanavedessä meidän pitää jatkaa työtä sinnikkäästi.